Alexandra Zakharova Kirjatoukan havaintoja yhteiskunnasta

Robotisaatio kannattaisi aloittaa poliittisesta päätöksenteosta

Keväällä ilmestyneessä kirjassaan Nato hampaankolossa Raimo Pesonen analysoi Suomen Nato-keskustelun historiallisia ja kulttuurillisia taustoja. Nato-keskustelun lähtökohdat ja heikkoudet, jotka kirjassa tuodaan esiin, toimivat loistavana esimerkkinä ihmisten laiskasta ajattelusta.

Pesonen arvostelee Helsingin Sanomia ottaen esimerkiksi maaliskuussa 2014 aiheesta julkaistut artikkelit, joista jokainen tavalla tai toisella puoltaa Nato-jäsenyyttä. Näin siis Suomen vaikutusvaltaisimmassa julkaisussa, jonka pitäisi olla poliittisesti sitoutumaton. Pesosen analyysiin perehtyessä huomaa Nato-keskustelussa piirteitä, jotka kuuluisivat pikemminkin lastenkirjoihin kuin poliittiseen journalismiin: Suomea esitetään sankarina, Venäjää konnana, Yhdysvaltoja avustavana henkilönä, Nato-jäsenyyttä ratkaisuna ja itsenäisyyden säilymistä etsittävänä palkintona. Todellisuudessa niin Venäjä kuin Yhdysvallatkin on toiminut suurvallan tapaan omien intressien mukaisesti usein piittaamatta kansainvälisistä sopimuksista. Liittyminen Natoonkaan ei välttämättä takaa Suomen turvallisuutta Venäjän hyökätessä, kuten Pesosen argumentoinnista selviää, mutta varmasti tulehduttaa Venäjän ja Suomen välisiä suhteita entisestään. Mediassa näistä seikoista on tuskin käyty keskustelua, ja lähteiden käyttökin on epäilyttävän yksipuolista: asiantuntijana on esim. useasti vedottu eversti-luutnantti Torsti Siréniin, joka samaan aikaan tunnetaan sellaisista kannanotoista kuten "jos Venäjää ei olisi olemassa, maailma olisi ehkä parempi paikka" sekä "me kaikki olemme (tai voimme olla) amerikkalaisia".

Vaikka Freedom Houselta Suomen media on jatkuvasti saanut hyviä arvioita, kyseessä voi olla kuten Pesonen mainitseekin poliitikkojen vaikutus toimittajiin. Toisaalta tässä voi vaikuttaa tiedostamatonkin yhdenmukaisuus lehdistön keskuudessa: yhdenmukaisuus arvona on sijoittunut Suomessa arvotestien mukaan erittäin korkealle, joten suomalaisille näyttää olevan perinteisesti tärkeää olla eroamatta joukosta. Konformismi taas on ilmiö, joka on tutkimusten mukaan tyypillinen ihmisille koulutuksesta ja ammatista huolimatta.

Toinen yhteiskuntamielipiteeseen vaikuttava ilmiö on vyörymäinen käytös (information cascade), joka on jopa vaikempi huomata kuin konformismi tai ryhmäpaine. Vyörymäisen käytöksen päätöksenteko perustuu muiden ihmisten käyttäytymiseen ja heidän tarjoamaansa tietoon, jolloin päätöksentekijä uskoo hyötyvänsä muiden kokemuksesta, vaikka se kokemus saattaakin olla virheellinen. Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa usein puhutaan siitä, että asiasta voitaisiin päättää kansanäänestyksellä. Olisiko kansanäänestys kuitenkin demokraattista, jos maan merkittävin julkaisu tarjoaa kansalaisille puolueellista tietoa? Tässä tapauksessa vyörymäinen käytös vallitsisi.

Suora demokratia ei näin ollen toimi välttämättä parhaana keinona tärkeään päätöksentekoon. Entäs kansanedustajien toiminta? Kansanedustajilla on pääsy siihenkin tietoon, joka jätetään mieluummin julkaisematta ja heidän kuvansa todellisuudesta taitaa olla tarkempi. Vastaan kuitenkin tulee ryhmille tyypillinen ryhmäajattelu, kuten normalisoituminen ja polarisoituminen. Päätöksenteon sentralisoituessa kaikki tieto joutuu yhden ryhmän suodattamaksi, ja ajan myötä ryhmässä nousee suosioon joko pelkästään keskivertoisia tai pelkästään äärimmäisiä ideoita, jolloin kaikki puolesta ja vastaan -seikat on erittäin vaikea ottaa huomioon ja äänestyksestäkin tulee hyödytöntä. Ryhmäajattelu-termin otti käyttöön Irving Janis analysoidessaan Kennedyn hallituksen epäonnistumisia Sikojenlahden maihinnousussa ja Pearl Harborin ennustamisessa. Sikojenlahden maihinnousua suunnittelivat samat ihmiset, jotka tekivät arvion sen kannattavuudesta. Päätöksenteossa ei ollut kertaakaan käännetty asiantuntijoiden puoleen, jotka olisivat skeptisiä operaation menestyksestä, ja kaikki eroavat mielipiteet oli hiljennetty (James Surowiecki, 2004, Wisdom of Crowds: s. 37). Jäkikäteen onkin todettu, että projektia suunnittelevilla ihmisillä on tapana yliarvioida oman projektin menestysmahdollisuudet sekä aliarvioida kustannukset (Daniel Kahneman, 2011, Thinking: Fast and Slow, s. 255 - 268), ja Kennedyn hallituksessa tämä psykologinen ilmiö pääsi kukoistamaan.

Poliitikot ovat yhtä luonnonlapsia kuin kaikki muutkin ihmiset. Aivomme eivät toimi täydellisesti tarjoten meille objektiivisen kuvan maailmasta, ja psykologian asiantuntijanakaan kognitiivisista heikkouksista ei pääse eroon. Daniel Kahneman luokittelee ihmisen ajattelumaailman kahteen järjestelmään: nopeaan, mutta eläimelliseen, vaistoihin perustuvaan järjestelmään 1 ja hitaaseen ja tehottomaan, mutta tarkkaan järjestelmään 2. Ikävä kyllä tarkankin ajattelun lähtökohtana usein toimii nimenomaan järjestelmä 1:stä saatu tieto. 

Robotisaatio on jo päässyt monella alalla osaksi arkea, koska robottien käyttö vähentää henkilöstökuluja ja ennen kaikkea sulkee pois inhimillisten virheiden mahdollisuuden. Koneita on kuitenkin käytetty lähinnä aloilla, jotka vaativat rutiinien noudattamista pikemmin kuin räätälöityä päätöksentekoa, ja varsinaisissa asiantuntijatehtävissä, kuten potilashoidossa ja politiikassa, inhimillinen intuitio on ollut etulyöntiasemassa. Tämä on ymmärrettävää: kuka muka luottaisi elämänsä sieluttomalle koneelle, kun oma älypuhelinkin kaatuu koko ajan ohjelmointivirheisiin? Liian optimistinenkaan innovaatioiden suhteen ei kannata olla, sillä poliittiseen päätöksentekoon kykenevän robotin kehittäminen vaatii valtavaa kehitystyötä. Kuitenkin nimenomaan objektiivista päätöksentekoa ja asiantuntijuutta vaativat tehtävät ovat sellaisia, joiden ulkoistaminen roboteille olisi kannattavinta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat